Buffyversen semiotiikkaa

Moni hymähtänee kuullessaan tv-sarjasta nimeltä Buffy, vampyyrintappaja. Sarja luokitellaan yleensä ilman suurempaa pohtimista teiniroskaksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Vaikka Buffy on viihdettä parhaimmillaan, siinä on myös moniulotteisia aspekteja. Niitä ei vain välttämättä huomaa ellei ole seurannut jaksoja. Mutta millaiselle pohjalle Buffyn semiotiikka sitten rakentaa?

Yksi niistä asioista, joka saa ihmiset vetämään nopeita johtopäätöksiä sarjasta, on sen nimi. Buffy kuulostaa hassulta. Se ei ole edes Amerikassa yleinen etunimi, ja tulkitsijan ongelmaksi voikin heti alkuun muodostua se, onko Buffy nainen vai mies. Kun kyseessä on tv-sarja, pystyy kuva usein selventämään asiaa. Nimikkohahmo on vaalea, nuori nainen. Etunimeä on määritetty sillä, mitä Buffy tekee. Hän on vampyyrintappaja. Kauhua, kaunis teinityttö ja vieläpä ilmeinen fallossymboli – yleisimmin hyväksytty merkitys on valitettavasti usein se, että Buffyn täytyy olla hömppää. Sarja mieltyy yksinkertaistetusti blondin tyttösen tepasteluksi hautausmaalla vaarna kädessään.

Strukturalistinen semiotiikka jakaa merkin merkitsijään ja merkittyyn. Niiden kautta merkki, tässä tapauksessa siis Buffy, saa muotonsa. Merkitsijältään Buffy on olemassa ainoastaan kuvanauhan ja tv-ruudulla esiintyvien hahmojen muodossa. Vähemmän konkreettisella tasolla eli merkittynä sitä päästään tutkimaan paremmin. Sarjaan liittyy monia erilaisia käsitteitä, jotka vasta yhdistyessään antavat sille sen koko olemuksen. Konnotaatioita Buffy voi oikeastaan saada vasta, kun sarjaa on seurannut jonkin aikaa.

Jo Buffyn lähtökohdat aikaansaavat sen, ettei sarjan suhde todellisuuteen koskaan voi olla täysin ikoninen. Vampyyrit ja suurin osa muista sarjassa esiintyvistä pahan voimien välikappaleista ovat puhdasta folklorea. Sarjassa on onnistuneesti hyödynnetty myös popkulttuuria. Niin kuvaus, käsikirjoitukset kuin lavastuskin leikittelevät tutuilla teemoilla ja myyteillä. Kun viittaukset huomioi, asioista voi paljastua joko uusia näkökulmia tai piilosarkasmia.

Koska televisio nojaa usein mainoksiin, jokainen sarjan jakso rakentuu osista. Ne on suunniteltu siten, että mahdollisen katkon tullessa katsoja on juuri kohdannut jotakin mielenkiintoista ja jaksaa odottaa tapahtumien jatkumista hetken. Buffy pelaa tv-sarjalle asetettujen normien mukaan, mutta saattaa myös vilauttaa omia kommenttejaan asiaan. Sarjan kuudennella kaudella päähenkilö joutuu työskentelemään pikaruokalassa. Hampurilaisten hajusta ja työn epämiellyttävyydestä väännettiin monta vitsiä, ja aihe sai jopa oman jaksonsa. Tauoilta mainosaikaa ostanut hampurilaispaikka alkoi kuitenkin pikkuhiljaa protestoida tuntiessaan olonsa naurettavaksi. Kyseessä on yksi esimerkki siitä, miksi Buffya on pakko tulkita laajasti ja mielikuvituksellisesti. Sen huumori on usein erittäin kontekstiriippuvaista.

Metaforia käyttäessään tulkitsija pääsee alkuun. Esimerkiksi pahan idea on helpompi käsittää niiden kautta. Perimmäinen paha on sarjassakin usein ihmisestä lähtöisin. On mahdollista ajatella, että kaikki hirviöt ovat vain osia inhimillisestä piittaamattomuudesta tai julmuudesta. Niille on vain annettu fyysinen muoto. Inhimillinen paha on usein vaikeasti käsiteltävissä. Esimerkiksi atomipommien ja kaasukammioiden takaa löytyvä ajattelemattomuus ja itsekkyys on hankala mieltää. Hirviöidensä kautta Buffy peilaa pahuuden käsitettä, ja usein myös voittaa sen.

Buffy käsittelee monia asioita huumorin avulla. Kauhun lajityyppi toimii hyvänä suojana, jonka varjolla vakaviakin aiheita on voinut käsitellä kieli poskella. Kukaan tuskin jaksaa suuresti hermostua siitä, että teinipelotteluna pidetty tv-sarja rikkoo normeja.

Sarjaa pystyy varsin hyvin seuraamaan myös hauskana ajanvietteenä, jolloin sarjan alkuperäinen denotaatio kyllä toimii, mutta vasta pitkällä aikavälillä sarjan kerroksellisuus pääsee ansiokkaasti avautumaan. Tässäkään tapauksessa katsoja ei kuitenkaan saa jäädä passiiviseksi. Teesi tulkinnasta jatkuvana prosessina on osuva. Monia teemoja, kuten syöpää tai homoseksuaalisuutta, on käsitelty jonkin tietyn tuotantokauden aikana, mutta pitkällä tähtäimellä Buffya voi katsoa vaikkapa henkilöhahmojen kehityskertomuksina (esimerkiksi nimikkohahmo kasvaa epävarmasta teinistä pystyväksi aikuiseksi) tai kasvattavana sarjana. Buffyversessä moraalia ei pohdita avoimesti, mutta se on esillä läpi kausien ja aiemmin tehdyt eettiset valinnat vaikuttavat loogisesti jatkoon. Valintoja myös sivutaan ja kommentoidaan myöhemmissä jaksoissa.

Vaikka Buffyssa punainen lanka on lähes koko ajan havaittavissa, mustavalkoista hyvä-paha –tulkintaa ei hyväksytä. Vampyyrikin voi muuttua, ja siksi on epäreilua tuomita se etukäteen. Aikaisemmista pahoista teoista johtuen on kuitenkin myös luonnollista ja ymmärrettävää epäillä olennon aikomuksia. Viestiä tulkittaessa asetutaan lähettäjän asemaan, ja sarja asettaa katsojan usean eri henkilön (lähettäjän) asemaan.

Tulkinnat riippuvat kontekstista ja katsojan aikaisemmista, henkilökohtaisista kokemuksista. Sarjaa katsovien kesken on yleistä keskustella eri tilanteista ja niiden tulkinnoista sekä Buffyn yleisestä tematiikasta. Merkitykset saavat lopullisen muotonsa vasta lunastaessaan paikkansa fanikulttuurissa. Toki eriäviä näkemyksiä löytyy, mutta kuten yleensäkin, valtaapitävistä merkityksistä muodostuu jonkin asteisia totuuksia.

Pragmatistisen semiotiikan mukaan käsityksemme kohteen vaikutuksen merkittävistä seurauksista muodostavat käsityksemme itse kohteesta. Jos Buffya ei tunne paremmin, sillä ei näytä olevan juuri minkäänlaista vaikutusta katsojaan saati sitten yhteiskuntaan, eikä sen luokittelu hömpäksi tunnu ristiriitaiselta. Taustoja tunteva sen sijaan tietää, että sarjalla on ollut paljonkin vaikutuksia. Sen on todettu muun muassa lanseeranneen Yhdysvaltoihin tietyntyyppisiä lauserakenteita ja käsitteitä, sekä luoneen kauhugenreen uudenlaisen naishahmon.

Pragmatistinen semiotiikka pohtii tulkintatilanteen ja merkityksen yhteyttä. Sarja on riippuvainen välineestä, joka sitä lähettää. Suomessa Buffya näytettiin ensi alkuun puolenyön jälkeen. Ehkä kaikki eivät juuri myöhäisen ajankohdan vuoksi ymmärtäneet sarjan eri puolia, vaan lukivat sen osaksi pikkutunteina näytettävää sekundaviihdettä.

---

Huomio. Tämä teksti oli vain yksi osa pakollista luentopäiväkirjaa, jonka tein syksyllä 2003. Koska teksti käsittelee Buffya, ajattelin julkaista sen myös netissä. En kuitenkaan jaksanut muokata tekstiä enää millään tavalla (en esimerkiksi yrittänyt selittää käsitteitä sen enempää). En todellakaan ole semiotiikan asiantuntija. Korjauksia tulkintoihini otetaan mielellään vastaan.
© Anna-Leena