1. Dilate
2. Thrown to the Wolves
3. Pain
4. Never Mind
5. Say It
6. Dark Sky
7. She Knows
8. Shadows
9. Violent
10. Run
11. Liar (UK bonus track)
12. Fate (UK bonus track)

MSG Records
1999

Thrown to the Wolves alkaa pehmeänrosoisesti tutulla Dilate-biisillä. Meininki on rokkaavan letkeä, ja jalka lähtee heti naputtamaan tahtia. Levyn nimikkoraita jatkaa hieman eri sävyisenä, mutta samoilla peruslinjoilla.

Vaikka levyarviota pitäisi kirjoittaa täysin levyn itsensä pohjalta, en voi välttää Pain-biisin kommentoimista myös Buffy-fanin kannalta. Kun se kajahtaa ilmoille, reagointivaihtoehtoja on tasan kaksi. Joko fiilis nousee heti kattoon, tai liiaksi saakka kuunneltu biisi alkaa ärsyttää. Huvittavaa on myös huomata, miten Buffy-soundtrackin sensuroidun biisiversion jälkeen lyriikoissa piilevä fuck-sana yllättää joka kerran - korva on tottunut kuulemaan sen kohdalla vain tyhjää.

Biisit kulkevat pääasiassa perusrokkilinjalla. Dark Sky, Run ja Shadows heittävät väliin hieman fiilistelevämpää otetta. Levyn sanoituksista ei ainakaan minulle auennut mitään elämää suurempia ahaa-elämyksiä. Pitäisinkin levyn vahvuutena nimenomaan hyvää meininkiä, josta paistaa rento tekemisen maku. Thrown to the Wolves ei välttämättä ole maailman omaperäisin tai mahtavin levy, mutta jotakin siinä vain piilee. Levyn henkilökohtaisiksi suosikeikseni nousevat She Knows, Liar ja Fate, vaikka ne eivät periaatteessa nouse erityisesti esiin levyn muusta materiaalista.

Erikoismaininta hienosta kansitaiteesta. Niin piirustukset kuin Looney Tad -lentolipun tahaton komiikka ansaitsevat huomiota.

(kirjoitettu 2/04)

1. All I See
2. Train
3. Strangled
4. Darker Days
5. Empty
6. Welcome Home
7. Hold Me
8. Bleed On
9. Fall
10. Prison
11. Down
12. Stars Come Down

Spitfire Records
2002

Yksi, kaksi, aja! Welcome Home lähtee käyntiin kuin treenattu ravuri, ja vetää parhaimpansa peliin heti aloituksessa. All I See on ehdottomasti yksi levyn valopilkuista.

Tadin ääni on karhean kiva. Jotenkin mieleen tulee Maija Vilkkumaa, vaikka en todellakaan tiedä, mistä assosiaatio kumpuaa. Levy jatkaa kokonaisuutena aika samaan malliin kuin edellinen, mutta jälki on nyt paljon hiotumman oloista.

Meno on kaiken kaikkiaan melko tasaista. Welcome Home kuikuilee perusrokin merkeissä, Drown vetää synkänsuloisesti, Strangled tilittää tuntoja ja Empty maalailee ihmissuhteen ongelmia. Ristiriitaisimmat fiilikset nostaa Hold On, jonka tausta aaltoilee kuulijasta ja yleisfiiliksistä riippuen joko miellyttävästi tai vähemmän miellyttävästi. Toinen ihmetys antaa odottaa itseään levyn loppumetreille. Stars Come Down ei ole varsinaisesti huono, mutta eroaa muusta levystä, ja on sinänsä ihmeellinen valinta päätösbiisiksi.

Ensimmäisellä kuuntelulla biisit eivät tuntuneet aivan yhtä hyviltä kuin Thrown to the Wolvesin. Ehkä materiaali vaatii kuitenkin kuulijalta hieman pitkäjännitteisyyttä. Nyt sanoisin, että Welcome Home on selvästi Thrown to the Wolvesia parempi. Jos vain mukana olisi edes hieman sitä puhdasta asennetta, jota tuntui kuultavan edellisen levyn läpi, kokonaisarvosana nousisi reippaasti...

(kirjoitettu 2/04)